“Kaikki, jotka vaeltavat, eivät ole eksyksissä.” – J. R. R. Tolkien.
Olimme syyskuun alussa vaelluksella Kilpisjärvi – Halti – Kilpisjärvi. Viisi yötä, kuusi päivää, 110 km. Säät suosivat mutta ruska ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Viisi vuotta sitten kävimme Pihtsuskönkäällä ja jäi hampaan koloon kun emme käyneet Haltilla. Nyt se asia on korjattu. Hyvin selviydyimme vaikka harjoittelu on ollut minimaalista. Tämä vuosi on ollut yksi elämäni raskaimmista ja oikeastaan voi sanoa että loppuvuodesta 2019 asti elämä on ollut aikamoista vyörymistä eteenpäin. On ollut koronaa, kaksi suunniteltua jalkaleikkausta, läheisen äkillinen sairastuminen ja kuolema, polvivamma, iäkkään läheisen asioiden hoitaminen, sota, hyvinvointialueuudistus, hoitajien taistelu perusoikeuksiensa vuoksi, energiakriisi. Yksityistä ja yleistä, pientä ja suurta. Ja sitten kaiken ympärillä paljon kaikkea mediahömppää lähtien pääministerin vapaa-ajanvietosta. Jäin somesta pois koska halusin rauhoittaa elämääni.
Olen pohjimmiltani hyvin hidas ihminen. Voin kuvitella sopeutuneeni, kun on vain pakko elää elämää eteenpäin. Todellisuudessa aito sopeutuminen vie todella paljon aikaa. Hiljalleen pala kerrallaan keräilen itseäni, muistoja, toiveita, särkyneitä unelmia. Suru tulee aaltoina, silloin kun vähiten osaat odottaa. Musiikki, jonkun ihmisen kauniit sanat, kosketus, väsymys laukaisevat jälleen kyyneleet polttamaan silmäluomien taakse. Ja aina ei ole tilaa eikä mahdollisuutta itkeä.
Kaikki, jotka vaeltavat eivät ole eksyksissä mutta minä olen tänä vuonna ollut hyvin eksyksissä. Kotiinpaluun jälkeen olen joka yö nähnyt unta että olen edelleen vaeltamassa. En tiedä mihin, mutta vaellus jatkuu.
Vaellusreitin varrella oli paljon kiviä, eri kokoisia, eri näköisiä, eri värisiä. Mutta harvinaisen paljon näin sydämen muotoisia kiviä. Isoja ja pieniä, monenvärisiä , yhtään en ottanut mukaan. Ajattelin kävellessäni tuntemiani ihmisiä, läheisiäni, asiakkaitani. Myös poisnukkuneita. Olisin monta kertaa voinut olla parempi ihminen, vaimo, tytär, äiti, sisko, naapuri, fysioterapeutti, ystävä. Miten monta tilaisuutta olen hukannut olla parempi, sydämellisempi. Ja kuinka monta tilaisuutta tulen vielä hukkaamaan? Miten vaikeaa on muuttaa omaa käyttäytymistään. Toisaalta on hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on. Olen hidas, olen melankoliaan taipuvainen, olen introvertti ja todennäköisesti myös erityisherkkä. Täytyy vain räpistellä eteenpäin vaikka välillä elämä näyttää täysin mielettömältä. Puolentoista viikon reissumme aikana oli uusi ihminen syntynyt ja toinen t joutunut saattohoitoon, laidasta laitaan elämä kulkee. Ainoa varma ja pysyvä on jatkuva muutos.
Aivan ennen Haltin kiperintä nousuosuutta rinteessä seisoivat ikiaikaiset kivijärkälepaasit kuin portinvartijoina. Kiitimme ja kumarsimme niille mennen tullen ja huipulle päästyämme tuuli pyyhkäisi hetkeksi utupilvet pois ja näimme kauas tunturiin.