Minä en ole. En ole valmis kuolemaan, jotain on kesken. Ei siten että olisin kovin merkittävä henkilö ja työni ja toimintani olisi kesken, vaan ihmissuhteissa on vielä paljon kesken. Olen elämässäni menettänyt monta läheistä ihmistä , perheen jäseniä mutta myös muuten läheiseksi tulleita. Sen olen oppinut että suru on hyvä surra silloin kun on sen aika. Koska sieltä se aina pomppaa esiin kun sitä vähiten odotat, jonkun uuden surun tai koettelemuksen myötä.
Vuodenvaihde on itselleni raskasta aikaa, moni rakas on lähtenyt juuri vuoden pimeimpinä aikoina valoa kohti , muistot ovat vain jääneet. Ihmisen voi menettää myös ilman kuolemaa ; elämän tilanteet muuttuvat , tulee jokin konflikti, tulee välimatkaa, aika kuluu ja on vaikeaa enää korjata yhteyttä. Sekin koskee kipeästi mutta silti on vielä toivoa, kun toinen on täällä eikä ikuisesti mennyt rajan taa.

Myös julkisuuden henkilöiden kuolema voi koskettaa. Jos tuossa ihmisessä tai hänen elämässään ja tekemisissään on jotain kosketuspintaa oman elämän kanssa , tai esimerkiksi heidän tekemänsä taide , kuten musiikki liittyy johonkin tiettyyn muistoon tai aikakauteen. Silloin se on tärkeää, merkityksellistä ja ikuista.
Minua on järkyttänyt ja koskettanut erityisesti seuraavien muusikoiden kuolema. Sammy Babitzin , Rauli Badding Somerjoki, Irwin Goodman, Carola, Kirka, Michael Jackson ja nyt vuoden vaihteessa Alexi Laiho. En ole koskaan ketään artistia tai bändiä erityisesti fanittanut ja nostanut jalustalle mutta jokin näissä henkilöissä koskettaa ja tietenkin heitä yhdistää myös se että ovat lähteneet liian aikaisin, liian nuorena.

Olin vain 12-vuotias kun Sammy Babitzin kuoli autokolarissa. Jotenkin suosikkilaulajan äkillinen poismeno korosti yksinäisyyden tunnetta mikä minulla oli kun kaikki sisareni olivat lähteneet pois kotoa, minusta seuraavaksi vanhempi peräti Saksaan asti. Baddingin hahmo ja laulut ovat aina tuntuneet läheisiltä, Irwinin showhahmon takaa vaistosin herkän ihmisen Antti Hammarbergin, Carolan tulkinnat ovat tulleet tutuiksi lapsesta saakka ja Kirka on aina 70-luvulta lähtien ollut kirkas stara. Kuitenkin Kirkan kaikkein tunteisiin menevin julkaisu on ollut vuonna 1988 ilmestynyt Surun pyyhit silmistäni , joka minulla oli c-kasettina. Se tuo koko perheelle tietyn ajan ja tietyn auton mieleen. Sen auton soittimessa kasetti on vieläkin. Michael Jackson oli surullinen ihminen mutta muusikkona ja tanssijana aivan huippu, hän kuului nuoruusvuosieni disko- ja liikuntaretkien siivittäjiin. Alexi Laiho on tullut tutuksi läheiseni kautta noin 15 vuotta sitten. Alexi ja hänen musiikkinsa olivat hänelle todella tärkeitä monella eri tavalla. Ensimmäinen bändipaita 12-vuotiaana ja huoneen seinät vuorattuna kuvilla. Kuinka monella keikalla hän kävikään , monet Allun plektrat ja vesipullo aarteina mukana. Minäkin olin yhdellä keikalla. Onneksi vuonna 2018 hän viimein pääsi kunnolla tapaamaan idoliaan ja yhteiskuviin. Ne hetket ja muistot antavat voimaa tänä raskaana aikana.

Musiikin ja muun taiteen voima on suuri. Sen avulla voi kokea samaistumista ja löytää kätkettyjä tunteita, se voi aukaista lukkoja, se voi auttaa selviytymään hetkestä toiseen. Se voi pelastaa henkiä. Usein lyhyeksi jääneen elämänsä aikana tekijät antavat muille paljon. Heidän liekkinsä palaa kirkkaasti heidän eläessään mutta myös muistoissamme. Varmaan tämän koronavitsauksen aikanakin moni on saanut elämäänsä suurta lohtua musiikista tai muusta taiteesta.

Alussa totesin että olen oppinut että suru pitää surra kun on sen aika. Vaikka ymmärrän että jokainen meistä aikanaan lähtee niin minussa asuva pieni kapinallinen kokee ja kysyy : ”Miksi parhaimmat lähtevät aina ensin?”