VANHUUDEN MERKKI KUN VANHOJA MUISTELEE?

Viime aikoina olen ajatellut ihmisiä joita olen kauan aikaa sitten tavannut, joko työni puolesta tai muuten. Mietin missä he ovat nyt? Joidenkin tiedän jo kuolleen, toisista en tiedä mitään. Mietin millainen kohtaamisemme oli, mitä merkitystä sillä oli ja jäikö siitä jälki ?  Millaisen kuvan tai muiston olen itsestäni antanut? Jotkut ihmiset muistan hyvin, jotkut olen unohtanut mutta yllättäen he saattavat pulpahtaa mieleeni.

Muistan hyvin iäkkään englantilaisen pariskunnan, Arthurin ja Alicen, jotka tapasimme Espanjan lomalla v. 1988. Asuimme samassa hotellissa ja ruokailimme aina samassa pöydässä. He olivat lomailleet jo vuosia tässä samassa hotellissa. Arthur oli jo tuolloin valkohiuksinen herrasmies ja Alice hento, hieman taiteellisen oloinen virkeä rouva. Odotin tuolloin esikoistani ja Arthur ja Alice suhtautuivat minuun ja meihin hyvin suojelevasti. Olimme heidän kanssaan kirjeenvaihdossa vuosia. Jossain vaiheessa Arthur kuoli ja Alicen käsiala hiipui ja horjui vuosi vuodelta hauraammaksi. Viimein tuli heidän tyttäreltään Coreenilta kirje: Alice oli mennyt Arthurin luo. Tällä hetkellä olen kirjeenvaihdossa pian kaksikymmentä vuotta sitten Oriveden opistolla tutustumani naisen kanssa. Hänenkin käsialansa on käynyt hyvin hauraaksi, , mutta aina  viesteissä on jokin hauska kulma, ja taas muistan hänet elävästi.

Olen työssäni saanut tutustua moniin ihaniin ihmisiin. Ahkeriin, taitaviin,  sisukkaisiin, luoviin, huumorintajuisiin, monenlaisiin persooniin, joissa kaikissa on omat ainutlaatuiset erityispiirteensä. Monista asiakkaista ja heidän omaisistaan on tullut myös ystäviä.  Kun on vuosia läsnä asiakkaiden ja heidän perheidensä elämässä niin tapahtumat heidän elämässään vaikuttavat  myös omaan elämään ja ajatteluun.

Jos en muuta  ole maailmasta ja elämästä oppinut niin sen että elämä on hauras , helposti särkyvä, jokainen hetki voi olla viimeinen ja siksi niin arvokas.  Elämä on kuitenkin myös sitkeä; sen huomaa kun on muserrettu tavalla tai toisella mutta kuitenkin, jossain vaiheessa, huomaa hengittävänsä , olevansa, elävänsä. Se on lohduttavaa.

Hoidin viisitoista vuotta erästä jo edesmennyttä taiteilijaa ja seinälläni on edelleen hänen minulle lahjoittamansa taulu. Kotikäynnillä hänen luonaan olin ihastunut tuohon tauluun ja sanonut että kun rikastun tulen ostamaan sen. Hän kysyi jo pari kertaa  milloin tulen hakemaan taulun. Nauroin että en ole vielä rikastunut. Hän siihen että ei se mitään maksa. Sitten eräänä jouluaattona tämä taulu tuotiin minulle takana olevalla omistuskirjoituksella sinetöitynä. Muistan kiitollisuudella myös muita lahjoja ja muistamisia: perunat, porkkanat, omenat, hillot ja juomat, riistat, leipomukset, käsityöt, kukkaset, koriste-esineet ym. En ole useinkaan tuntenut olevani niiden arvoinen vaikkakin parhaani olen yrittänyt. Läheiseni tietävät miten olen usein tuskaillut riittämättömyyttäni.

Muistan asiakkaan, joka ei pystynyt enää juurikaan puhumaan mutta mikä huumorin pilke silmäkulmassa !  Muistan lempeän miehen, joka toi vanhan valokuvan edesmenneestä sisarestaan, jota hänen mielestään kovin muistutin.  Muistan rautarouvan, joka oli kovaääninen ja vahvan oloinen mutta syvällä sisällään pieni tyttö, joka oli tottunut taistelemaan.  Muistan onnistumiset ja epäonnistumiset. Olen aina pitänyt itseäni pessimistisenä realistina mutta huomaan kuitenkin mieluummin muistelevani onnistumisia ja hyviä hetkiä. Ehkä sekin on vanhenemista.

Kotikäynneillä ihmisiin tutustuu eri tavalla,  heti sisään astuessa siirtyy toisen ihmisen maailmaan, maaperälle, todellisuuteen.  Aina ei muista että siellä tulisi kulkea kunnioittavasti. Vaikka kuinka näkisi muutoksen tarvetta elämäntavassa tai ympäristössä niin kannattaa harkita sanojaan.  Miltä tuntuisi kun vieras tulisi minun kotiini arvioimaan minun tapaani elää? Olen nähnyt monenlaisia koteja, monenlaisia ratkaisumalleja esimerkiksi erilaisiin liikkumisongelmiin. Ihmiset ovat välillä todella luovia ja toisille on itsestään selvää pärjätä itse ja keksiä itse ratkaisut. Toiset ovat halukkaampia ottamaan vastaan apua ja valmiita ratkaisuja.  Parhaita koteja ovat olleet ne missä, mahdollisista puutteista huolimatta,  on ollut läsnä rakkaus ja välittäminen. Ja huumori !

Kun palasimme kotiin
ja nojasimme tuvan pöytään
näimme puun yksinkertaiset syyt
väsymys muuttui tiedoksi
matkan tarpeellisuudesta
sen merkityksestä:
palata näkemään kotimme pöydän
kartoittamattomat kuviot.

– Väinö Kirstinä –

Ulkona on kaunis helmikuun perjantai-iltapäivä.  Hyvää viikonloppua ja ihanaa aikaa myös kaikille hiihtolomalaisille !

t. Marketta