UUSI VUOSI 2018

Vuoden ensimmäinen päivä on kallistumassa iltaan. Tänäänkään ei aurinko näyttäytynyt vaikka päivä on jo pidentynyt.  Yöllä täysikuun loisteessa ilotulitteet värittivät taivasta hetkisen. Ja niin vaihtui vuosi.
Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuoden jälkeen siirrytään muistelemaan sata vuotta sitten tapahtuneita murheellisia ja järkyttäviä aikoja, punaisten ja valkoisten välillä käytyä sisällissotaa.  Vuoden vaihteessa olen nähnyt elokuvan Tuntematon sotilas neljä kertaa:  kaksi kertaa elokuvateatterissa Louhimiehen version,  sitten televisiosta Mollbergin ja Laineen tulkinnat. Uudenvuodenaattona televisio näytti Koivusalon elokuvan Täällä pohjantähden alla.  Sotaa, kuolemaa, köyhyyttä, ahneutta, urheutta. Paljon erilaisia tunnetiloja, joita ei varmaan noina aikoina eläneet ole uskaltaneet tuntea. On pitänyt vain jaksaa päivästä toiseen. Yön jälkeen on tavannut tulla aamu.

Voin yrittää kuvitella millaista heidän elämänsä on ollut mutta tosiasiassa minulla ei ole siitä aavistustakaan.
Millaisia uhrauksia ihmiset ovat joutuneet tekemään, mihin kaikkeen he ovat joutuneet venymään. Ihminen on sitkeä, paljon sitkeämpi kuin luuleekaan. Jokainen kuitenkin omalla tavallaan. Elämässä joutuu jatkuvasti tekemään valintoja. Aina ne eivät ole hyviä.

Vuodenvaihde on itselleni vaikeaa aikaa. Vuoden 1987 uudenvuodenyönä  17-vuotias pikkuveljeni kuoli tapaturmaisesti. Uudenvuodenpäivän aamuna aikani pysähtyi.  Mahdoton oli tapahtunut. Vain ihminen joka on kokenut saman voi täysin ymmärtää miltä tuntuu menettää rakas ihminen äkillisesti. Myös tämän vuodenvaihteessa olen joutunut miettimään näitä asioita ja toivon että voisin olla tukena niille kenen läheinen on äkillisesti poissa. Kun veljeni kuoli,  äitiini otti kirjeitse yhteyttä tuntematon nainen Pohjanmaalta. Hänen poikansa oli kuollut joku aika sitten samalla tavalla. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 31 vuotta kun äitini ja tämä nainen ovat olleet kirjeenvaihdossa. He eivät ole koskaan tavanneet toisiaan.

Puhuminen auttaa ja tieto siitä että joku ajattelee sinua ja välittää sinusta.  Pienikin ele voi olla elintärkeä, sinua  muistetaan, sinua kannatellaan.  Jokainen meistä voi joskus olla se joka kaipaa kannattelua.  On hyvä että historiastamme (esim. sotatraumat, sotalapset, sisällissota) on  alettu puhumaan avoimemmin.  Ehkäpä sukupolvien yli ulottuvat kansakunnan haavat alkavat päivänvalossa pikkuhiljaa parantua. Tragediat voivat koskettaa koko kansakuntaa tai olla henkilökohtaisempia  mutta molemmissa on sama logiikka. Ne tulisi jollain tavalla käsitellä, saattaa loppuun että tragediasta ei syntyisi trauma.

Rakkauden ja välittämisen täyteistä vuotta kaikille toivottaen,
Marketta